Övre Nybackan tilan ylväs päärakennus ja sitä ympäröivä pihapiiri Vantaanlaaksossa ovat tuulahdus menneiltä ajoilta. Tähän päivään saakka on päärakennuksen lisäksi säilynyt syytinkitupa, luhtiaitta, navetta ja kaksi kellaria.
Övre Nybackan tilan kokonaisuus on yksi Vantaan parhaiten säilyneistä talonpoikaismiljöistä. Tilan pitkä historia ulottuu ainakin 1500-luvulle saakka.
Mårtensbyssä eli Martinkylässä oli vuoden 1543 veroinventaarion mukaan yhteensä viisi taloa. Nämä olivat todennäköisesti Guss, Smeds, Bulders, Nybacka ja Lillas. Samuel Brotheruksen kartta vuodelta 1699 on ensimmäinen, johon on merkitty tilojen nimet. Brotheruksen karttaa ja Suomen asutuksen yleisluettelon tietoja yhdistämällä voidaan päätellä Nybackan sijainneen nykyisellä paikallaan ainakin vuodesta 1699 saakka.
Nybacka oli kruununtila, johon isännällä oli periytyvä vuokraoikeus. Vuonna 1759 talonpoika Matts Jakobsson ja tämän vaimo Lisa ostivat tilan kruunulta verotilaksi 66 hopeataalarilla. Lunastuksesta on säilynyt kauppakirja. Övre Nybackassa toimi kestikievari mahdollisesti kahteen otteeseen, muistitiedon mukaan viimeksi vuosina 1888–1917.
Nybackan talo jaettiin kahteen osaan vuonna 1815, näin syntyivät Övre ja Nedre Nybacka. Nedre Nybackan tila rakentui emotalon viereen, pihapiirin viereisen Vanhan Nurmijärventien toiselle puolen.
Övre Nybacka kuului Nyströmin suvulle ainakin 1800-luvun alusta lähtien. Tilan viimeinen isäntä, Emil Rosenström (1883–1966), kuului Nyströmin sukuun. Emilin ikääntyessä alkoi maatalouden aika olla tilalla mennyttä, sillä Helsingin maalaiskunnassa oli alkamassa uusi aikakausi, jota leimasi aluerakentaminen. Pian talon maat myytiin rakennusliikkeelle. Övre Nybackan sekä naapuritilojen maille rakentuivat Vantaanlaakson ja Martinlaakson kaupunginosat.
Vantaan kaupunki osti tilan rakennukset vuonna 1980. Taloa kohtaan esitettiin monenlaisia suunnitelmia. Lopulta se kunnostettiin ja avattiin kotiseututalona vuonna 1990. Vuosina 2013-2021 ja uudelleen vuodesta 2023 alkaen päärakennusta on vuokrannut Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry.
Övre Nybackassa toimi kestikievari mahdollisesti kahteen otteeseen, muistitiedon mukaan viimeksi vuosina 1888–1917.
Kestikievarijärjestyksessä vuodelta 1649 määrättiin kaikkien yleisten maanteiden varsille perustettavaksi kievareita enintään kahden peninkulman välein. Kievareissa saivat yöpyä ja ruokailla kaikki, jotka pystyivät palvelusta maksamaan. Vilkkaan Vanhan Nurmijärventien varrella toiminut Övre Nybackan kestikievari tarjosi yösijan ja ruokaa matkustajille, niin ihmisille kuin hevosille. Kestikievarin hevosilla kuljetettiin matkalaiset seuraavaan kievariin. Seuraavat kestikievarit sijaitsivat Espoon Bembölessä, Klaukkalassa, Ruotsinkylässä ja Tikkurilan Hertaksessa. Tiet olivat siihen aikaan yleisesti huonokuntoisia.
Övre Nybackan kestikievaria piti Nyströmin perhe. Isäntä kuoli hyvin pian kievaritoiminnan alettua, mutta Lydia-emäntä jatkoi toiminnan pyörittämistä yhdessä tyttäriensä kanssa.
Kolmesta tyttärestä Hulda ja Emilia jäivät naimattomiksi ja työskentelivät tilalla äitinsä ahkerina apulaisina.
Vanhat valokuvat paljastavat, että Övre Nybackan kestikievarissa oli kaksi sisäänkäyntiä. Matkustajat käyttivät suoraan tupaan kulkevaa väylää, joka on myöhemmin purettu. Matkalaisia kestittiin erityisen suuressa tuvassa, jota lämmitti komea leivinuunin, takan ja hellan yhdistelmä. Hetken lepoa tarvitsevat matkalaiset saivat levätä seinää kiertävillä penkeillä.
Hevosia, kärryjä ja rekiä varten maantien varressa oli pitkä talli ja vaunuliiteri. Valmius kuljetuksiin piti olla koko ajan. Kyytimiehinä käytettiin yleisesti keskenkasvuisia poikia, mutta heille uskottiin laiskimmat hevoset. Naapuritilan Nedre Nybackan pojat, myöhemmin isäntänä toiminut Emil mukaan lukien, toimivat usein kyytipoikina. Työ toi pojille mieluisaa taskurahaa, sillä yhdestä kyydistä saattoi tienata jopa 15 penniä.
Usein nähty vieras kievarissa oli velosipedejä mainostanut herra Stockmann. Häntä palveltiin tuvan sijaan salissa. Kestikievarissa kerrotaan majailleen myös puukkojunkkarina tunnetun Matti Haapojan. Liekö ollut vankikarkurina matkalla, mutta ainakin hän oli kirjoittanut salanimen kievarin päiväkirjaan. Mies oli yrittänyt lähistöllä hevosvarkauttakin, mutta teon näkijä oli ehtinyt kolauttaa Haapojaa kangella niskaan.
Kievarin naisten on täytynyt toimia myös kurinpitäjänä. Tuttu vierailija on ollut ”puujalka-Lindberg”, joka tarinan mukaan potki kiukuspäissään tuvan ovea, koska hänelle ei enää tarjoiltu. Puujalan jättämät lommot näkyivät ovessa talon viimeiseen remonttiin saakka.
Emäntä Lydia Nyströmin kuoltua myivät perilliset tilan serkulleen Emilille. Kauppahinta oli 175 000 markkaa. Emil, hänen vaimonsa Maria eli Maju ja heidän kaksi pientä lastaan muuttivat tilalle keväällä 1921. Hulda ja Emilia jäivät asumaan syytinkitupaan.
Vuonna 1921 tilaan kuului 23 hehtaaria viljelymaata ja 30–40 hehtaaria metsää. Tilalla oli yhä nähtävissä vanha umpikartanomaisuus. Vanhan päärakennuksen ympärillä olivat syytinkitupa, luhtiaitta, uudehko navetta, riihi, sauna ja kaksi kellaria. Maantien varrella oli pitkä liiterirakennus, joka oli vielä kestikievariaikana erittäin tarpeellinen. Liiterissä oli navetta, lampola, talli ja vaunuvaja.
Emil viljeli peltoja ja hoiti metsiä, Maju huolehti navetasta, lapsista sekä kodista. Perhe kasvoi vielä kahdella lapsella. Tilalla viljeltiin vehnää, ruista ja kauraa, myöhemmin myös ohraa. Pelloilla kasvoi juurikkaita, kuten perunaa, porkkanaa, lanttua ja punajuurta. Myös herneitä kasvatettiin. Emil kävi lähes päivittäin torilla myymässä tilan tuotteita, jotta perhe sai tarvittavaa lisätuloa. Torille vietiin myyntiin myös viinimarjoja ja mansikoita sekä munia.
Tilanhoidon lisäksi Emilille jäi aikaa sosiaalityöhön. Hän oli 27 vuotta mukana sosiaalilautakunnassa. Emilin sydäntä lähellä olivat myös Haagan lastenkodin lapset. Övre Nybackan tilalta lähti ruokakuljetus usein lastenkotiin.
Emilin sydäntä lähellä olivat myös Haagan lastenkodin lapset. Övre Nybackan tilalta lähti ruokakuljetus usein lastenkotiin.
Emil uskoi talonsa olevan 1700-luvulta, muistuttaahan sen muoto ja korkeus 1700-luvun kartanoa ja talossa oli alun perin mansardikatto. Tuvan hirsistä vuonna 2015 valmistunut dendrokronologinen eli puun vuosilustoihin perustuva tutkimus paljasti hirsien kaadetun vuosina 1815–1816. Oletettavasti tupa ja kamarit ovat valmistuneet nykyiselle paikalleen vuonna 1817. Perimätiedon mukaan sali on myöhäisempi lisä ja se olisi rakennettu talossa vietettyjä häitä varten, kukaan ei kuitenkaan enää muista kenen häitä. Talossa näkyy monia eri muutosvaiheita. Esimerkiksi mutterikuisti on 1880-luvulta.
Tuvan ja salin välissä on kolme kamaria sekä porstua. Pitkästä asumisjatkumosta kertovat seinistä löytyneet useat tapettikerrokset. Emäntä Maju Rosenströmin 40-vuotisjuhlia vietettiin vuonna 1931 ja niitä varten kunnostettiin sali. Silloin leveistä puulankuista tehty lattia maalattiin ensimmäistä kertaa. Salia käytettiin lähinnä vain kesällä ja juhlissa ja se oli sisustettu hienoin perintökalustein. Uuni oli huoneen pinta-alaan nähden niin pieni, että sen teho ei riittänyt pitämään suurta huonetta lämpimänä talvisaikaan.
Emilin huone, jossa oli suuri kirjoituspöytä, oli pihan puoleinen kamari. Välikamareille on riittänyt käyttäjiä ja ne ovat toimineet välillä makuuhuoneina, vaikka nukkumatilat olivat pääasiassa vintillä.
Emil ymmärsi tilansa ainutlaatuisuuden ja toivoi siitä museota. Sellaista talosta ei kuitenkaan tullut, mutta se on säilynyt kulttuurikäytössä. Tilaan kuuluvalle tontille, talon itäpuolelle on rakennettu maatalousmuseo. Museorakennusten nimet kunnioittavat Övren Nybackan perintöä, sillä ne kantavat viimeisen isäntäparin mukaisesti nimiä Emil ja Maiju.
Lisätietoa Övre Nybackan historiasta muun muassa kirjasta Helsingin pitäjä–Vantaa 2017 ja Koukussa Kotiseutuun -blogista.
